Otsikon kysymys on mielestäni relevantti ja ajankohtainen. Suomalainen nuori kuljettaja ajaa EU:n vanhimmalla ajokalustolla, EU:n haastavimmilla keleillä. On eri vuodenaikoja.
Syksy, talvi, kevättalvi ja takatalvi.
Tiebudjetin jatkuva alimitoitus on aiheuttanut tieverkostossa huolestuttavaa rapistumista niin kesä- kuin talvihoidonkin osalta.
Kun kesäkuivalla hankitaan ajokortti, ajetaan pimeänajon koulutus, liukkaan kelin koulutus ja osa ajotunneistakin simulaattorilla.
Iskee totuus syksyllä.
Pimeys, musta jää, ajourat, hirvet, porot, polanteet ja kehno tien talvihoito. Lisäksi muiden tienkäyttäjien virheet, joita aina elävässä elämässä esiintyy.
Eivät kaikki vastaantulijat ole ajokunnossa; osalla ei ole ajokorttia, ei laillisia renkaita, vakuutuksia jne…
Ajotunnit, joita on uudessa lainsäädännössä vähennetty, pitäisi mielestäni ajaa autolla eikä kirkontornia pelkästään kiertämällä, vaan myös mäkisillä, mutkaisilla ja huonosti hoidetuilla kolmi- ja nelinumeroisilla teillä, joilla tapahtuu valtaosa kuolemaan johtaneista kolareista.
Teillä, joilla vastaantulevan ajoneuvon kokonaispaino on 76 000 kg.
Sellaisen kanssa kun törmää, on henkilöauton ja kuorma-auton nopeus sama, 80 km/h.
Kolarin jälkeenkin se on sama, noin 76 km/h.
Henkilöauton kannalta nopeudessa on se ikävä puoli, että se on miinusmerkkistä.
Ja jälki sen mukaista.
Henkilöauto on mielestäni niin arkipäiväinen kapistus, ettei sillä ajamista pitäisi korvata simulaattorilla.
Jos halutaan tietokoneella leikkiä, niin leikittäköön, ja kyllä se ajo-opetusta tukee; mutta ajotunnit autolla.
Näin uskallan ajatella kahdeksan tuhatta tuntia kuorma-autossa oppilaan vierellä istuneena.
Kun aikoinaan veivasin turistibussia pitkin Eurooppaa, huomasin meikäläisen slaavilaisen ja keskieurooppalaisen germaanisen liikennekulttuurin eron.
Mielestäni liikennekulttuurimme ei kehity ja jalostu simulaattorissa istumalla, vaan panostamalla todelliseen kuljettajakoulutukseen ja laajemmin katsoen liikennekasvatukseen, jonka tulisi olla osa kokonaisvaltaista kansalaiskasvatusta, jossa on tilaa luovuudelle, aidolle toisen kuuntelulle ja todelliselle tekemisen ilolle.
Vanha lennonopettajani, lentokapteeni Mikkola tokaisi kerran, että lentosimulaattorilla voi lentää, mutta lentämään oppii lentämällä.